Yhteiskuntamme arvomaailma tuntuu liukuvan päivä päivältä enemmän kaikennielevän narsismin suuntaan. Kaikkialla kuuluu "minä, mä, mulle ensin". Oman elämänsä sankareita, menestyjiä ja muille paskat haistattavia ihannoidaan ja kadehditaan. Eläinrääkkäysuutinen on vain jäävuoren pintaa: vanhemmuus tuntuu monelta olevan myöskin pahemman kerran hukassa. Päivittäin saa lukea, paitsi eläinten, myös lasten heitteillejättötapauksista. Tosi-TV ja keltainen lehdistö suoltavat silmille toinen toistaan patologisempia tapauksia, näitä omassa haavemaailmassaan eläviä johannatukiaisia, kiinteistökaisoja ja viidakontissitähtösiä. Minussa tapaukset herättävät ensin lähinnä sääliä, sitten suuttumusta. Suuttumusta siitä, miten joku jossain televisioyhtiössä tai lehden toimituksessa voi päättää, että tämä kiinnostaa meitä.
DSM-IV:n mukaan narsistisen persoonallisuushäiriön diagnostiset kriteerit ovat sellaiset, että vähintään viiden seuraavista on täytyttävä:
- suuret käsitykset itsestään eli liioittelee saavutuksiaan;
- keskittyy mielikuviin rajattomasta menestyksestä, voimasta, kauneudesta tai suuresta rakkaudesta;
- uskoo olevansa niin ainutlaatuinen, että häntä voivat ymmärtää vain muut huomattavat henkilöt tai instituutiot;
- vaatii korostunutta ihailua;
- oikeus erityiskohteluun;
- muiden hyväksikäyttö;
- empatian puute;
- kateus (tai uskoo muiden kadehtivan häntä); ja
- ylimielisyys ja röyhkeys.
Käsi pystyyn, kuinka moni tuntee lähipiirissään tai julkisuudesta henkilön tai henkilöitä, jotka täyttävät kirkkaasti nämä kriteerit?
Narsisteja on aina ollut ja aina tulee olemaan, mutta näen huolestuttavana kehityksenä eräänlaisen "yhteiskunnallisen narsismin", kollektiivisen itseensä käpertymisen kulttuurin. Narsismi on kuin ihmisyyden musta aukko: se kantaa huolta vain omastaan ja osaa vain ottaa, ei milloinkaan antaa. Onneksi näen ympärilläni myös ihmisiä, joilta löytyy pyyteetöntä auttamisenhalua. Se pitää minut kiinni uskossa ihmisyyteen.
