lauantai 22. syyskuuta 2007

In God we trust


Kirjoitan tätä Phoenixin lentokentällä Arizonassa Lontoon-lentoa odotellessani. Kentällä shoppaillessani koin nimittäin valaistuksenomaisena, miten vahvasti patriotismin ja uskonnollisuuden läpitunkema amerikkalainen yhteiskunta on.

Tänään vietimme pari tuntia ennen kentälle menoa San Diegossa katsellen ilma- ja merivoimien yhteisnäytöstä. Aina kun kohdalle osui helikopteri, joka roikotti mukanaan jättimäistä Yhdysvaltain lippua, tai vastaavasti ohi lipui hävittäjä liput salossa ja miehistö kannella kunniaa tehden, seurasi sitä valtava suosionosoitusten hyökyaalto. Kuvitelkaa tällainen Suomeen: ilmavoimien miehistönkuljetushelikopteri raahaa perässään jättimäistä Suomen lippua. Kansa taputtaa, vislaa ja hurraa. Ei kiitos. Not my cup of tea, kuten sanovat britit, joiden terve itseinho hakee vertaistaan (ja löytää sen usein Suomesta).

Kentällä taas silmäilin kirjakaupan tarjontaa. Tarjolla oli muun muassa New Age -kirjallisuutta, TV-pastorin omaelämänkerta, erään presidentin suosiossa olevan evankelistan paksu elämänkerta - sekä kirja, joka kertoo auto-onnettomuudessa olleen, kliinisesti 90 minuuttia kuolleena maanneen omakohtaisesta taivaskokemuksesta.

Arvatkaa, loistiko Richard Dawkins poissaolollaan?
Kyllä vaan.

Tämä kaikki sai minut ajattelemaan, miten arveluttava nykytilanne itse asiassa on. Maailman vahvimman supervallan 20 dollarin setelissä lukee "In God we trust". Siis valtakunta perustaa rahajärjestelmänsä paimentolaislegendoihin ja mielikuvitusolentoihin. USA:ssa ateistiksi julistautuminen on vielä nykyäänkin (ehkä itärannikkoa lukuunottamatta) sosiaalista itsemurhaa lähentelevä uroteko. Hiljentykääpä ajattelemaan tätä huolella: sen tunnustaminen, ettei usko mielikuvitusolentoihin vaan perustaa elämänsä mieluummin tämänpuoleiselle elämälle kuin sille, mitä ei voi nähdä, haistaa, tuntea tai kuulla, on täälläpäin maailmaa monen mielestä moraaliton teko.

Ja tämän valtion johdossa on uudestisyntyneeksi kristityksi itseään kutsuva herra, joka vastikään tunnusti saaneensa Jumalalta suoran käskyn hyökätä Irakiin ja tuhota terroristit. Siis Valkoisessa Talossa istuu heppu, joka kuulee päänsä sisällä ääniä ja aloittaa niiden perusteella sotia kokonaisia kansakuntia vastaan. Onko joukossa ketään muuta, joita ajatus pelottaa?

Ei tarvitse paljoakaan pinnistää, että oivaltaa, mikä on yhteinen nimittäjä Irakin, Palestiinan, Tsetshenian ja monien muiden maiden inhimillisten tragedioiden takana: uskonto. Vain uskonto voi oikeuttaa julkisesti uskomaan keijuihin ja muihin satuolentoihin ja silti säilyttää (vaikka poliittisen) uskottavuutensa. Vain uskonto onnistuu keräämään ympärilleen ihmisiä, jotka ripustavat aivonsa ja loogisen päättelykykynsä rukoushuoneen eteisen naulakkoon ja rupeavat suunnittelemaan muiden ihmisten tappamista.

Minusta ajatus on varsin puistattava.

keskiviikko 5. syyskuuta 2007

Mihin ateistina uskon (mitä pidän varmana)?


Tämä on oma ateistin uskontunnustukseni. Sana "uskoa" on mielestäni semanttiselta merkitykseltään hiukan hämärä, sillä teologisessa mielessähän usko tarkoittaa "luottamusta siihen, mitä ei näe". Minä käytän sanaa kuvaamaan toivomiani asioita, uskoani asioihin, joista en voi olla varma, sekä näkemystäni, joka on muodostunut näkemäni todistusaineiston valossa.

Joten tässä tämä tulee, ateistin uskontunnustus. Kohdat eivät ole missään erityisessä tärkeysjärjestyksessä, joskin olennaisimmat mieleen tulleet ovat listassa ensimmäisinä.


  1. Uskon (pidän siis näkemäni todistusaineiston valossa lähes varmana), että mitään personoitua, yliluonnollista entiteettiä ei ole olemassa muualla kuin joidenkin ihmisten mielissä.
  2. Uskon, että kaikki maailman uskonnot ilmentävät ihmisen jonkinlaista psykologista perustarvetta kokea ympärillään yliluonnollisia asioita ja ilmiöitä ja personoida niitä. Itse asiassa olen melkein varma, että uskonnoille on olemassa järkeenkäypiä evolutionäärisiä selityksiä.
  3. Uskon, että mitään moraalisia absoluutteja ei ole olemassa. Ei siis ole olemassa mitään absoluuttista hyvää tai pahaa, eikä varsinkaan sellaisia moraalisia absoluutteja, jotka voitaisiin kurkata jonkin aatesuuntauksen pyhästä kirjasta, vaan kokemuksemme absoluuttisesta hyvästä ja pahasta ovat vain objektivoinnin luomaa harhaa. Tämä ei estä, etteikö paikallisia (vaikkapa yhteiskunnallisia) moraalisia sääntöjä voisi olla ja etteikö niitä olisi hyvä noudattaa. Minullakin on moraalikoodistoni, jota pyrin noudattamaan. Noudatan myös useimpia ihmiskunnan moraalisäännöksiä, mutten sen vuoksi, että ne olisivat luonteeltaan absoluuttisia, vaan sen vuoksi, että tahdon niitä noudattaa.
  4. Uskon ihmisten hyvyyteen - että ihmiset pohjimmiltaan yleensä ottaen haluavat hyvää toisilleen (ja tälle ON olemassa yksinkertaisia evolutionäärisiä selityksiä). Olen siis tässä mielessä kulttuurioptimisti. Tähän uskooni liittyy se, että haluan itse tehdä hyvää muille, enkä halua vahingoittaa ketään, joskin ymmärrän, että toisinaan vahingoittamisen ja hyväntekemisen raja saattaa olla problemaattinen. Tiedostan siis moraalisten dilemmojen olemassaolon, mutta uskon ja toivon, että minun tekojani ajaa pohjimmiltaan motiivi tehdä hyvää muille.
  5. Uskon siihen, että evoluutioteoria on tällä hetkellä paras ja tarkin teoria ennustamaan ja selittämään sekä lajien syntyä että luonnossa havaitsemaamme muuntelua. Evoluutioteoriaa ei ole kumottu vielä 150 vuoteen, ja sen mukaisia ilmiöitä havaitsee tiede päivittäin - itse asiassa sen periaatteiden ympärille on muodostunut kokonainen teollisuudenhaara. Siksi en usko, että ko. teoria kaatuisi kovinkaan pian.
  6. Uskon, että tieteellinen menetelmä on paras mahdollinen selvittämään ympäröivän luonnon ilmiöitä ja lainalaisuuksia.
  7. Uskon siihen, että on tervettä epäillä kaikkea havainnoimaansa kohtuudella.
  8. Uskon siihen, että asioissa, joista minulla ei ole 100% varmuutta, ei ole järkevää asettua itse kaivamaani kuoppaan, josta en halua hievahtaa. Jos en ole asiasta täysin varma, haluan jättää oven auki sille, että se voisi olla toisinkin.
  9. Uskon suvaitsevuuteen, ja haluan suvaita muita - myös suvaitsemattomia, vaikka tiedostankin, että tämä on usein erittäin vaikeaa.
  10. Uskon siihen, että kuollessani yksinkertaisesti lakkaan olemasta. Tämä ei ole minulle lainkaan pelottava ajatus, vaan ainoastaan helpottava. Mark Twainin sanoin: En pelkää kuolemaa. Olin kuollut miljardeja vuosia ennen syntymääni, enkä kokenut siitä pienintäkään epämukavuutta.
Listaan tulee varmasti lisättyä myöhemmin muitakin "uskomuksiani", mutta olkoon tämä alku uskontunnustukselleni.

Mihin nuori mies uskoi?

Ennen kuin alan käydä läpi sitä, mihin nykyään uskon (tai mitä pidän oikeana havaitsemieni todisteiden valossa), lienee syytä käydä läpi "uskonhistoriani".

Elin lapsuuteni herännäisyyden vaikutuspiirissä - etenkin isäni äiti (eli mumma, kuten Pohjanmaalla sanotaan) oli syvästi uskovainen "körtti". Herännäisyys eli körttiläisyys on evankelisluterilaisen kirkon herätysliike, jonka perustyyli on mietiskelevä, sisäänpäinkääntynyt, itsekriittinen ihmiskuva ja uskonnollisuus. Näin ollen lapsuuteni ja nuoruuteni uskonnollisuus oli varsin hienovaraista, ei osoittelevaa eikä millään lailla päällekäyvää.

Rippileirillä sitten "tulin uskoon", mitä ikinä se tarkoittaakin. Kyllä minä muistelisin, että ko. tapahtuma oli varsin radikaali, rippipapin kanssa läpikäytyine polvirukouksineen päivineen. Minusta tuli innokas seurakuntanuori muutaman vuoden ajaksi. Koin saaneeni uuden ystäväpiirin, jonka kanssa jaoimme samoja kaikille meille tärkeitä asioita, ja sehän ei nuoren ihmisen elämässä ole vähän se. Luin ahkerasti Raamattua ja yritin sovittaa maailmankuvaani, Pyhää Kirjaa ja evankelisluterilaisen kirkon opetuksia toisiinsa. Muistan, kuinka koin ristiriitaisia tuntemuksia näiden yhteensovittamisen ongelmista.

Eräässä vaiheessa Vaasan seurakuntanuorten toimintaan tuli (tai soluttautui...) mukaan eräs varsin vahva persoona, joka (kuten myöhemmin opin) kuului Seitsemännen Päivän Adventisteihin. Hän lainasi minulle kirjallisuutta, joka vetosi älyyni sikäli, että tuon uskonsuuntauksen fundamentalistinen raamatuntulkinta tuntui intuitiivisesti minusta - joka en paljon tieteen saavutuksista tuolloin tiennyt enkä piitannut -  "oikealta". Tuntui, että mikäli tässä uskossani mielin pysyä, olisi oppirakennelman vedottava enemmän järkeeni kuin mitä kansankirkkomme ristiriitainen ja hämmentävä teologia vetosi.

Kuka tietää, mikäli olisin pysynyt tuossa vaikutuspiirissä, olisi minusta saattanut tulla kiihkeä fundamentalisti. Onnekkaasti minun kannaltani kuitenkin kasvoin lukion aikana vähitellen erilleni koko tunnustuksellisesta uskovaisuudesta, eikä vähiten uuden mielenkiintoni, fysiikan takia. Aloin tuntea suurta viehätystä fysikaaliseen maailmankuvaan ja koin suurta tyydytystä huomatessani, että asioita voidaan kuvata matemaattisen tarkasti - olettamatta minkäänlaista luoja-voimaa ilmiöiden taakse.

Lukion kiinnostukseni johti minut yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, ja tänä aikana uskonnollisuuteni taantui täysin kansankirkkomme keskimääräisen uskonnollisuuden tasalle: kerran vuodessa joulukirkkoon ja siinäpä se. Huomattavaa on kuitenkin, etten halunnut jostain syystä harkitakaan kirkosta eroamista. Luulen, että perheen ja kasvatuksen perintö oli liian voimakas, siitä huolimatta, että näin suuria ristiriitoja kirkon opettaman opin ja havaitsemani todellisuuden välillä.

Naimisiinkin menin kirkossa.
Eroa varten ei sitten kirkkoon enää tarvinnutkaan vaivautua.

Pitkään yliopiston jälkeenkin jatkoin uskollisesti kirkollisverojen maksamista, vaikka samalla tiesin, että tilanne oli kuin kuuluisin kirjakerhoon, tilaisin uskollisesti kaikki kuukauden kirjat, mutten koskaan lukisi ainuttakaan. Sitten viimein laskin, miten paljon maksan kirkollisveroa vuodessa ei-mistään, ja erosin välittömästi. Tästä on nyt kolmisen vuotta.

Kuten aiemmin kerroin, olen osallistunut nämä viime vuodet ahkerasti erään kotimaisen nettifoorumin uskonto- ja maailmankatsomusaiheisiin keskusteluketjuihin. Tämä on ilmeisesti nostanut tietoisuuttani (vähän huono suomennos Dawkinsin käyttämälle "awareness raiserille"), sillä viimeisen vuoden aikana olen lukenut Raamatun vielä kerran (kolmannen) läpi, tutustunut C.S.Lewisin kristinuskoa käsitteleviin teoksiin, sekä lukenut lukuisan määrän nettikirjoituksia, tutustunut eksegetiikkaan ja seuraillut erilaisia evoluutiota ja toisaalta krationismia puoltavia sivustoja. Tällä hetkellä olen vasta paikkaamassa sivistykseen jäänyttä aukkoa ja luen Darwinin Lajien syntyä.

Oikeastaan suurimman sysäyksen "julistautua" ateistiksi minulle antoi ihan viime aikoina kuitenkin Richard Dawkinsin The God Delusion. Sen luettuani ymmärsin, että olen niin lähellä 100% ateistia kuin olla saattaa. Sanon "lähellä", sillä mielestäni Jumalan olemassaoloa tai olemattomuutta ei mitenkään voi aukottomasti todistaa, joskin jumalahypoteesin olemassaolon todennäköisyydestä voidaan sanoa paljonkin. Olen käynyt siis pitkän (ja osittain varsin kivisen, kipeänkin) tien tapauskonnollisuudesta tunnustuksellisen kristityn vakaumuksen kautta ateistiksi. Olen tyytyväinen ja ylpeä lopputuloksesta, ja tänään tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Tunnen myös olevani aivan uudella tavalla vastuussa itsestäni ja lähimmäisistäni. Ihailen maailmankaikkeutta ja kaikkea sen ihmeitä, joita havaitsemme ja joita pystymme (vasta pintaa raapaisten) mallintamaan ja ennustamaan.

Valtaojan sanoin: ihailen kvarkkien tanssia.